Urheilijan tavoite ei aina näy tuloslistalla

Olin seuraamassa pari viikkoa sitten esteratsastuksen kisaviikonloppua. Se herätti jälleen pohtimaan sitä, kuinka helposti me aikuiset arvioimme nuoren urheilijan onnistumista tuloslistan kautta.

Lähestynpäs aihetta psyykkisen valmennuksen näkökulmasta.

Viikonlopun aikana nähtiin ilon, pettymyksen, onnistumisen, turhautumisen ja helpotuksen tunteita. Mielenkiintoista oli, etteivät tunteet aina vastanneet kilpailun lopputulosta. Hyvän sijoituksen saanut nuori saattoi olla aidosti pettynyt omaan suoritukseensa, kun taas tuloslistalla kauemmas kärjestä jäänyt urheilija saattoi olla silmin nähden tyytyväinen.

Miksi näin?

Siksi, että urheilijan tärkein tavoite ei aina ole sijoitus. Tulos on seuraus – ei aina tavoite. Psyykkisessä valmennuksessa puhutaan paljon tavoitteista. Usein ajatellaan ensimmäisenä kilpailun lopputulosta: voittoa, mitalia tai ennätystä. Todellisuudessa pitkäjänteinen kehittyminen rakentuu paljon pienemmistä tavoitteista.

Nuori voi lähteä kilpailuun tavoitellen esimerkiksi sitä, että hän ratsastaa jokaisen estevälin suunnitelmansa mukaisesti, uskaltaa säilyttää laukan myös vaikeassa kohdassa, palautuu nopeasti virheen jälkeen tai pystyy keskittymään omaan tekemiseensä muiden suorituksista huolimatta. Nämä tavoitteet eivät näy tuloslistalla. Silti ne voivat olla juuri niitä asioita, jotka vievät urheilijaa kohti tulevaisuuden onnistumisia. Tulos on usein seurausta siitä, että tällaisia pieniä tavoitteita on harjoiteltu ja saavutettu kerta toisensa jälkeen.

Pettymys voi tulla myös hyvästä sijoituksesta. Moni yllättyy siitä, että urheilija voi olla pettynyt voitonkin jälkeen. Jos oma suoritus ei vastannut sitä tasoa, johon urheilija tietää pystyvänsä, hyvä sijoitus ei välttämättä tunnu onnistumiselta. Urheilija tietää itse, miltä suoritus tuntui ja mitä hän tavoitteli. Vastaavasti kilpailu voi päättyä kauas palkintosijoista, mutta urheilija voi silti kokea onnistuneensa täydellisesti. Hän on ehkä uskaltanut tehdä jotain, mitä ei aiemmin uskaltanut. Hän on voittanut oman jännityksensä, luottanut itseensä tai toteuttanut kilpailusuunnitelmansa ensimmäistä kertaa kokonaan. Nämä ovat psyykkisen valmennuksen näkökulmasta erittäin merkittäviä onnistumisia.

Mitä kysymme kilpailun jälkeen?

Aikuisina haluamme usein osoittaa kiinnostusta kysymällä: "Monenneksiko tulit?" Kysymys on ymmärrettävä, mutta se ohjaa huomion helposti vain lopputulokseen. Entä jos kysyisimmekin: Mikä oli oma tavoitteesi tälle päivälle? Täyttyikö se? Mistä olet erityisen ylpeä? Mitä opit tästä suorituksesta? Tällaiset kysymykset auttavat nuorta pysähtymään oman kokemuksensa äärelle. Samalla ne vahvistavat ajatusta siitä, että hänen arvonsa urheilijana ei määräydy yhden tuloksen perusteella.

Psyykkinen valmennus rakentaa tulevaisuutta.

Psyykkisen valmennuksen tavoitteena ei ole tehdä urheilijasta tyytyväistä jokaiseen suoritukseen eikä vähätellä kilpailun merkitystä. Sen tavoitteena on auttaa urheilijaa ymmärtämään omaa tekemistään, säätelemään tunteitaan, oppimaan kokemuksistaan ja rakentamaan sellaista ajattelutapaa, joka tukee pitkäjänteistä kehittymistä. Kun huomio kiinnittyy myös niihin asioihin, joihin urheilija voi itse vaikuttaa, syntyy vahvempi kokemus omasta toimijuudesta. Samalla kilpailu muuttuu paikaksi oppia, ei vain paikaksi mitata onnistumista.

Parhaimmillaan juuri nämä pienet, ulospäin näkymättömät onnistumiset rakentavat pohjan niille tuloksille, jotka joskus myöhemmin näkyvät myös tuloslistalla. Siihen asti kannattaa muistaa, että urheilijan suurin onnistuminen ei aina roiku kaulassa mitalina. Joskus suurin sulka hattuun on se, että oma tavoite täyttyi – vaikka sitä ei huomaisi kukaan muu.